Helsinki 1800-luvulla - lähtökohtana mutainen tuppukylä

matkaoppaat.com/kuvat/suomi-helsinki-nakyma-1800-luku-matkaoppaat.jpg

1800-alkupuolella Pietarin ja Moskovan tottuneille ylimmille virkamiehille työtehtävät Helsingissä tarkoittivat joutumista kaupungista tuppukylään. Osalle se olikin tarkoitettu rangaistukseksi.
 
Keisari Aleksanteri I allekirjoitti 8. huhtikuuta 1812 hallitsijan käskykirjeen, jolla Helsingistä tuli Suomen pääkaupunki. Hyvä kuvas siihen johtaneista tapahtumista löytyy tästä.

Luin hiljaittain Raija Orasen Aurora-kirjan. Oranen tekee aina hyvän historiallisen pohjatyön kirjoihinsa, ja siksi uskallankin pitää hänen kuvaustaan 1800-luvun Helsingistä hyvin todenmukaisena. Kirja kertoo Aurora Karamzinista, mutta samalla myös (ylimistön) elämästä Helsingissä.

Tässä muutamia lainauksia:

"Lokakuun loppupuoli 1824. Helsinki on läpikotoisin sateiden kastelema, kura virtaili katuojissa ja ajoväyliin uurtuneet koverot pyrkivät illan kylmetessä jähmettymään iljanteiksi. Pimeä oli nielaissu jo varhain muun kaupungin, mutta kivetyllä Unioninkadulla ja Senaatintorilla palavat soihdut." (s.9)

"Uuden pääkaupungin rakentaminen oli pahasti kesken. Senaatintorilla oli jo Engelin piirtämä senaatin linna ja kenraalikuvernöörin palatsi, mutta suuri kirkko oli vasta suunnitteilla ja sen paikalla vielä vaatimaton Ulrika Eleonoran puukirkko, ja yliopistokin oli vasta rakenteilla. Unioninkatu oli kivetty, mutta olivat surkeassa kunnossa ja nousemassa olevat porvaristalot vasta purustuksia puisten röttelöiden keskellä. Katuja valaistiin kunkin talon portille ripustettujen kynttilälyhtyjen avulla, pimeällä liikkuessa oli oltava mukana palvelija tietä näyttämässä ja vaunuissa piti ajajan rinnalla olla eritisen valaiseva palvelija." (s.17)

"Walleen (Aurora Karamzinin isäpuoli) oli oppinut nuorena Pietarin seurapiirien tavoille ja pitänyt Viipuriakin kohtuullisen hauskana kaupunkina. Helsinki, missä tuolloin oli vain kahdensantuhatta asukasta, oli hänen makuun ynseä ja ankea, ikävä porvarispesä." (s.17)

"Helsingissä oli kaunista vain Kauppatorin ja Senaatintorin tienoilla ja kävelypuistossa Töölönlahden rannalla. Mutta kohta jo Unioninkadun takana alkoi soinen seutu, jota Kluuvinkatu halkoi, ja kauppatorista länteen on rakennettu vasta pohjoinen Esplanadi, jonka eteläpuolella oli aidattu puisto, oikeastaan metsä." (s.21)

Kauppoja ei juurikaan ollut ja lähes joka talossa oltiin omavaraisia.Helsinki alkoi kehittyä kuitenkin nopeasti. 1830-luvulla aloitettiin Kluuvinlahden kuivaus ja 1840-luvun lopussa keskustan nykyisistä arvotaloista moni oli jo pystyssä.  Keskustan kruunasi vuonnan 1852 valmistunut Tuomiokirkko. Kohtuuhyvän lista Helsingin vanhoista taloista löydät täältä.

P.S. Tiesitkö, että Helsingin asemakaavan 1812 laatinut Johan Albrecht Ehrenström toi korttelien nimeämisidean mukanaan Tukholmasta. Nimeäminen aloitettiin 1820. Eläinten ja kasvien mukaiset nimet annettiin vuosien 1820–1900 välisenä aikana tuolloin kaavoitetuille Kruununhaan, Kluuvin, Kaartinkaupungin, Kampin, Punavuoren, Ullanlinnan, Katajanokan ja Kaivopuiston kaupunginosiin kuuluville kortteleille lukuun ottamatta muutamia, joissa oli ainoastaan jokin huomattava julkinen rakennus; sellaiset nimettiin vain kyseisen rakennuksen mukaan (esimerkiksi kortteli 1 = Senaatin talo). Vuoden 1900 jälkeen nimiä ei uusien kaupunginosien kortteleille enää annettu ja vanhojakin lakattiin vähitellen käyttämästä.

Kruununhaassa ja Kluuvissa korttelien nimet ovat maanisäkkäitä, Kaartinkaupungissa kaloja ja muita vesieläimiä, Kampissa ja Punavuoressa lintuja, Ullanlinnassa muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kaloja, Katajanokalla puita ja pensaita sekä Kaivopuistossa kukkakasveja. Todellisten lajien joukossa on myös yksi taruolento, Yksisarvinen. (Lähde: Kaiken tietävä Wikipedia)

Annie Moore - ensimmäinen Ellis Islandin siirtolainen

www.wikimedia.org

Törmäsin mielenkiintoiseen Ylen artikkeliin Ellis Islandin ensimmäisestä siirtolaisesta.


Siirtolaisuus Amerikkaan oli alkanut parisataa vuotta aikaisemmin, mutta massamuutto osui 1800-luvun puoliväliin. New Yorkin satamassa sijaitseva pienestä Ellisin Islandista tehtiin kaikkien siirtolaisten kauttakulkupaikka tammikuun 1. päivänä vuonna 1892.

Irlantilainen Annie Moore (1877– 1923/1924) oli 17-vuotias (vaikka alunperin hänen väitettiin täyttäneen juuri kyseisenä päivänä 15 vuotta) saapuessaan SS Nevadalla 148 muun matkustajan kanssa New Yorkiin. He ankkuroituivat saarelle 31.12.1891 ja Moore oli aamulla ensimmäinen, joka käveli vastaanottokeskuksen läpi kohti amerikkalaista unelmaa. Voit lukea, miten New York Times kirjoitti aiheesta.

Uusi kotimaa ei tehnyt Anniesta rikasta. Hän saapui maahan kahden sisaruksensa kanssa ja asettui asumaan New Yorkiin pari vuotta aikasemmin maahan saapuneiden vanhempien luokse. Myöhemmin hän meni naimisiin saksalassyntyisen siirtolaisen kanssa ja kuoli köyhänä (ainakin) 11-lapsisen perheen äitinä. Annien tarina jäi kuitenkin elämään, sillä hänen patsaansa löytyy Ellis Islandilta.

Ei siis mikään ryysyistä rikkauksiin -tarina mutta lähtömaa ei tarjonnut juurikaan parampaa tulavaisuutta. Vain muutama vuosikymmen aikaisemmin eli vuosina 1845–1852 perunakato aiheutti nälänhädän, jonka aikana Irlannin väkiluku putosi 8 miljoonasta 5 miljoonaan. Miljoonan arvellaan kuolleen ja ainakin saman verran ihmisiä muutti Yhdysvaltoihin.

Aurora Karamzin - köyhien auttaja

Raija Oranen on julkaissut hiljattain Aurora Karamzinista (1808-1902) kertovan kirjan Aurora.

Kirjan luettua tulee mieleen, että koulussa päntätään hänen aikalaisiaan Sakari Topeliusta (1818-1898), Elias Lönnrotia (1802-1884) ja Johan V Snellmania (1806-1881) , mutta Aurora Karamzinia tuskin mainitaan, vaikka hän oli yksi sen ajan kuuluisampia suomalaisia. Nykytermeillä häntä voisi kuvailla seurapiirikaunottareksi, kosmopolitiksi ja mielipidevaikuttajaksi.
 
Hyvästä perheestä tullut kaunis ja nokkela nainen oli sensaatio astuessaan seurapiireihin. Avioliitto toi hänelle merkittävän omaisuuden ja tiedonhalu teki hänestä älykkään ja sivistyneen naisen. Hän rakasti Suomen-kotiaan Espoon Träskändassa, mutta hän oli kuin kotonaan Pietarissa Venäjän keisarinna Aleksandra Fjodorovnan seurassa. Karamzin oli ennen avioliittoaan keisarinnan hovineitona ja ystävyys jatkui läpi elämän. Karamzin matkusteli ympäri Eurooppaa ja puhui sujuvasti kotikieltään ruotsia ja hovin käyttämää ranskaa, hieman huonommin venäjää ja auttavasti suomea.

Karamzinin mielipiteitä arvostettiin ja hän oli läheisessä yhteydessä (ja vaikutti epäsuorasti) vuosisadan lopun suurmiehiin. Aivan kuten moni muukin naisten tekemä taustatyö, sillä ei lunasteta paikkaa historiankirjoissa. Onneksi hänen työnsä suomalaisen sosiaalityön kehittäjänä on hieman paremmin tunnettua. 

Kuulin ensimmäisen kerran Aurora Karamzinista kun haastattelin erästä Pelastusarmeijassa työskentelevää naista. Hän kertoi Karamzinin olevan hänen esikuvansa, koska tämä kulutti paljon aikaa ja varojaan köyhien auttamiseksi. Karamzin oli sosiaalisesti tiedostava aikana jolloin korkeammissa yhteiskuntaluokissa eläville rahvaan elämä ja ongelmat saattoivat jäädä hyvin kaukaisiksi.

Karamzin laupeudentyön taustalla oli ajatus kristillisestä lähimmäisenrakkaudesta. Aikuisella iällä siihen yhdistyi tarve tehdä konkreetisesti työtä köyhien ja huonompiosaisten eteen. Elinolojen parantamisen merkitys kristillisen sanan levityksessä oli yleistynyt 1800-luvun teollistumisen ja kaupunkien kurjistumisen myötä. Esimerkiksi vahvasti katutyöhön nojaavaPelastusarmeija perustettiin Lontoossa 1865.

Karamizin matkat eri puolille Eurooppaa tutustuttivat hänet eri kirkkokuntien järjestämään hyväntekeväisyyteen ja sieltä hän sai myös ideoita omaan hyväntekeäväisyystyöhönsä. Karamzin perusti muun muassa Saksassa näkemänsä mallin mukaan Helsingin Diakonissalaitoksen.

Tämän lisäksi hän harrasti paljon hyväntekeväisyyttä autttamalla henkilökohtaisesti köyhiä ja sairaita. Hän järjesti Träskändan kotiinsa köyhien vastaanoton ja sairastuvan sekä piti yllä Helsingissä soppajonoa, naisten työtupaa ja orpokotia.

Samuli Paulaharju - kansanperinteen kerääjä

Historiaan tutustuminen on hyvä aloittaa aina jostain itselle tutusta ja konkreettisesta, joten aloitan sukulaismiehestä.

www.paulaharju.fi

Yle oli tehnyt artikkelin "Paulaharjua muistetaan, mutta hänen merkitystään ei tunneta" isoäitini sedästä eli Samuli Paulaharjusta (1875-1944).

Paulaharju oli "Lönnrot" eli kansanperinteen kerääjä, joka kulki polkupyörällään pitkin ja poikin ja kirjoitti ylös tavallisten ihmisten tarinoita. Samuli Paulaharjun säätiön nettisivulla kerrotaan, että hän jätti jälkeensä noin 65 000 sanamuistiinpanoja, 4 000 sivua kansantieteellisiä kertomuksia ja tuhansia piirroksia sekä yli 8 000 valokuvaa. Kirjoja hän kirjoitti 21, lehtiartikkeleita yli 500.

Vaikka minulle hän on kurikkalainen, oman kylän poika, niin käsittääkseni vain yksi teoksista (Rintakyliä ja Larvamaita) kertoo Kurikasta. Paulaharju kulki keruumatkoillaan Karjalasta Kainuun kautta Suomen Lappiin, Kuolan Lappiin, Ruijaan ja Länsipohjaan ja lopuksi Etelä- ja Keski-Pohjanmaalle. Hän kulki 42 vaellusvuotensa aikana noin 80 000 kilometriä, kävi ainakin 800 paikkakunnalla ja kokosi ennätysmäärän kansantietoutta.

Halusin nostaa Samuli Paulaharjun tähän alkuun, koska hänen kauttaan on säilynyt yksityiskohtaista tietoa 1800-luvun tavallisen ihmisen elämästä Suomessa. Hän myös oli aikansa lapsi: kansallishengen nostattaja, joka näki suomalaisuuden erityispiirteet ja halusi tuoda ne lehtijutuilla, kuvilla ja kirjoilla muidenkin nähtäväksi. Palaan myöhemmin vielä sekä Paulaharjuun että yleisemmin "kansallishengen" nostattamiseen, mikä leimasi 1800-luvun kulkua ympäri Eurooppaa.

P.S.Kansalliskirjasto on tehnyt hienoa työtä kun se tarjoaa osaa Paulaharjun kirjoja luettavaksi PDF-muodossa.